Oletko tehnyt osuutesi?

Kukaan ei liene ole välttynyt kuulemasta, että maassamme on meneillään kansalaiskeräys uuden lastensairaalan hyväksi. Asia saattaa jopa jo tursua korvista ulos, ymmärrän, on lehtimainosta, ulkomainosta, tukikonserttia ja tempauksia. En saa kuitenkaan rauhaa itseltäni, ennen kuin kirjoitan asiasta, sillä oikeasti: tämä jos mikä on tärkeää.

 

Sain ensikosketukseni Helsingin Lastenklinikkaan maaliskuisena päivänä lähes 15 vuotta sitten. Oli tuolloin kaikkea muuta kuin oma siihenastinen itseni. Olin suorastaan äimän käkenä. Minusta oli tullut vuorokausi sitten äiti. Oli pulmia. Sen lisäksi, että olin fyysisesti sekaisin pitkästä synnytyksestä, oli minut äidiksi tehnyt pieni ihminen tuotu edellisenä iltana ambulanssilla Lappeenrannasta Lastenklinikan teho-osastolle. Ajoimme mieheni kanssa perässä, heti kun pysyin jotenkuten tolpillani. Lapsemme (se oli niin outoa, todellakin, meidän lapsemme) joutui leikkaukseen. Odotimme. Mietimme nimeä. Oli oltava nimi, maailman kaunein nimi, tälle lapselle, joka ei ollut kunnossa. Itketti kauheasti.

 

Kun leikkaus oli ohi, alkoi osastoelämä. Se jatkuu säännöllisen epäsäännöllisesti edelleen. Jo tuolloin vuosituhannen vaihteessa, huoneet olivat täynnä, eikä yksityisyyttä ollut. Osastolla päivätolkulla viettäville vanhemmille ei ollut kunnollisia tiloja. Käytävät olivat täynnä tavaraa. Viidentoista vuoden aikana osastojen paikat ovat vaihtuneet useita kertoja. Rappaukset rapisevat, kosteus pilaa hengitysilman, tila loppuu. Tämän kaiken olet varmasti kuullut tai lukenutkin jo. Viime keväänä lapseni siirrettiin leikkaussalista Naistenklinikan puolelle väliaikaiselle osastolle, joka oltiin avattu  puoli tuntia aiemmin. Huoneet ammottivat tyhjyyttä ja tarvikkeita sängyistä lähtien vasta kärrättiin sisään. Poliklinikkojen puolella käymme useita kertoja vuodessa. Ne näyttävät lähes joka kerralla erilaisilta, koska tiloja joudutaan jatkuvasti muunteleman eri tarkoituksiin tilan loppuessa kesken remonttien alla. Yksi poliklinikka yhdistettiin juuri Meilahden eli aikuisten puolelle, fyysisestikin noin kilometrin päähän Lastenklinikasta.

 

Kukaan ei halua lapsen joutuvan sairaalaan. Kun on kerrankin nähnyt pienen ihmisen johdossa ja härveleissä, niiden varassa ja armoilla, ymmärtää, ettei kaikkivoipaisuutta ole. Voi vain istua vieressä ja toivoa vimmatusti. Jo päivä lapsen kanssa sairaalassa on rankka, ei mitään tavallista. Kova penkki ja patja lattialla; vieressä toinen, vieras perhe. Puhumattakaan siitä, että lapsella on kipuja tai toimeenpiteet sattuvat. Käsi ylös, jos pelkäät kipua tai kestät sitä huonosti. Mieti paikallesi pieni lapsi, joka ei ymmärrä, miksi häntä satutetaan.   

 

Sinulla ei ole mitään syytä olla osallistumatta. Jos sinulla ei ole omia lapsia, mieti jotakin sinulle tärkeää pientä ihmistä. Jos lapsesi ovat jo isoja, mieti lapsenlapsiasi. Jos et pidä lapsista (Tiedäthän, että olet ollut sellainen itsekin?), ajattele ahtaissa ja hajoavissa tiloissa töitä tekeviä ammattilaisia. Sairaala on koko Suomen lapsille, joten mahdollinen asumisesi kehä kolmosen ulkopuolellakaan ei voi olla selityksesi. Rahallakaan on turha tätä selitellä. Kaikki käy: euro, kymppi tai viisikymppiä. Jos et mielestäsi mitään pysty rahoistasi irrottamaan, jätä viikonlopun kaljatölkki tai karkkipussi ostamatta. Jos perustelet osallistumattomuuttasi sillä, että et periaatteessa osallistu, koska tällaiset hankkeet pitää valtion kustantaa, muuta mielipidettäsi. Oletko siis sitä mieltä, että sairaala on jätettävä rakentamatta?

Onko sinulla pokkaa sairaalan valmistuttua hurrata maailman parhaimmalle lastensairaalalle, mutta kysyttäessä myöntää, ettet osallistunut siihen eurollakaan?

 

http://uusilastensairaala2017.fi/

 

 

 

Teho-osastolla elämänsä aloittanut "pienokaisemmekin" teki osuutensa. Hän osallistui viime keväänä varainkeruukonserttiin Hartwall Areenalla.

Kynnyksellä

Minä ja hänen alter egonsa kohtaavat. Käydään seuraavanlainen keskustelu:

 

Alter ego: Se on sitten uusi vuosi alkamassa.

Minä: Jep.

Alter ego (A. e): Aiotko tehdä lupauksia uudelle?

Minä (M): E.

A.e: Ai oot niitä, joiden mielestä lupaukset on tie helvettiin.

M: En oo, todellakaan. Onhan lupaukset aina pidettävä.

A.e: Mutta et tee niitä?

M: Teen… Kai. En vaan kunnolla.

A.e: No lupaa jotain helppoa. Vaikka että… Lupaan olla edelleenkin oma itseni.

M: No ei hitto, ei nyt ainakaan tommosta! Kuka nyt haluis olla oma ittesä koko ajan!

A.e: Aha. Just.

(Vaivautunut hiljaisuus.)

A.e: Aiotko toivoa jotain uudelle vuodelle.

M: Joo. Toivon.

A.e: No mitä?

M: Toivon.

A.e: (hermostuu) Siis oikeesti! Sun kanssa on toivotonta keskustella järkevästi!

M: Eikun oikeesti toivon Toivon. Pienen Toivo-pojan meille useammin kylään.

A.e: Haha. Okei. Eikö muuta?

M: Joo. Toivon.

A.e: No?

M: Toivon.

A.e: (ärtyneesti) Sä oot toivoton! Moro! (Lähtee puhisten poispäin.)

M: Eikun oikeesti. Tuu takasin. (A.e kääntyy ja palaa.) Toivoa mä toivon. Toivoa niille, jotka sitä tarvitsee. Sairaille. Yksinäisille. Vainotuille. Epävarmoille. Itseään etsiville. Toista etsiville. Sulle. Ja mulle. Ja mulle ekstrana vielä viisautta hyväksyä asiat, joihin ei voi vaikuttaa.

A.e: Tä?! Esität sä nyt jotain viisauden gurua vai? Kerro nyt oikeesti, mitä toivot! Siis niinku että lottovoittoa esim.

M: Aijaa joo. Luulin, että tää on henkisempi keskustelu. No okei, lottovoittoa tietty. Ja keksintöä, joka poistaa lopullisesti säärikarvat.

 

 

 

 

Joulu tulee vessan kautta

 

Olen joulua kuukauden töissä tekevä opettaja, joten jouluvalmistelut kotona teen joko

a)      sinne päin väsyneenä ja ärtyneenä kiireessä juuri ennen tai

b)      sinne päin väsyneenä ja todella ärtyneenä juuri ennen.

Nyt en ole töissä. Niinpä meillä kotona on ollut joulun tuntua jo pari viikkoa. Nimittäin vessassa. Laitoin sinne kynttilän. Tämä oli erityisesti perheen nuorison mielestä valtava edistysaskel kotimme joulutunnelman luomisessa.

 

Minulle joulussa tärkeintä ovat joululaulut. Alan kuunnella lauluyhtyeiden joululevyjä joulukuun alussa. Käyn laulamassa Kauneimmat joululaulut kirkossa. Laulamme siskojen kanssa joulupäivänä laulukirjoja läpi. Jouluruuista tärkeä on karpalojäädyke. Pidän myös puikulaperunoista ja mädistä. Jälleen kerran yritin ehdottaa kinkusta luopumista perheelle. Jälleen kerran jäin alakynteen. Joulukuusesta ehdotin pienempää versiota, mutta ystävien metsästä löytyi sellainen pitkä kaksilatvainen kaunotar, että jalat olivat mennä alta.

 

Jouluaaton aloitan reilun kolmen litran riisipuuron hämmentämisellä. Rakkaat tulevat puurolle. Joulurauhan julistamishetken glögin suunnittelu on vuoden tiukin suunnittelusessio. Se on salatiedettä, perinteisen ja jonkun uuden täydellisen harmonian etsimistä. Tänä vuonna toimme mieheni kanssa yhden ainesosan Puolasta. Huh huh, kun jännittää, miten käy.

 

 Hämy.

 Joulupulla.

 Tonttu lahjavartiossa.

 Tontut lämmittelevät takan reunalla.

 Sekamelskainen jouluseimi.

 

Lavalla

Huomaan nyt nelikymppisenä olevani lavaflirtti. Olen yrittänyt selvittää, miten tähän on tultu. Jäljet johtavat yläasteen ruotsin tunneille. Lauloimme nimittäin ruotsin kappaleita oopperatyyliin C-kaseteille.  Samoihin aikoihin koulullemme perustettiin näytelmäkerho. Olin heti messissä. Soitin teini-iässä myös pianoa, mutta kaikki siihen liittyvät esiintymiset olivat lähinnä kammottavia. Soittamiseen liittyi suorittamista, mutta näytteleminen oli huumaavaa heittäytymistä.

 

En kuitenkaan haaveillut näyttelijän ammatista. Haaveeni olivat sekava möykky kaikenlaista. Päädyin yliopistolle opettajakoulutukseen. Siellä huomasin kasvatuspsykologian harjoitusryhmässä näytteleväni hurmoksessa autistista oppilasta. Hämmästyksekseni olin myös (oudosti) rohkea. Pukeuduin opetusharjoitteluun tiukkoihin body-toppeihin, vaikka ohjaava opettaja katsoi minua paheksuvasti. Flirttailin myös häpeämättömästi solukämpän naapurin poikien kanssa. Lauloin pari vuotta kuorossa. Pidin esiintymisistä, en biisien harjoittelusta. Pohdin sekunnin draamapedagogiikan opintoja. En tehnyt niitä.

 

Minusta tuli opettaja. Sehän sopii tällaiselle, joka nauttii huomion keskipisteenä olemisesta. Parempi olisi kyllä jättäytyä sivummalle. Oppilaiden loistaa pitäisi, ei opettajan. Hukkasin itseni äitiyteen vuosiksi, niin kuin usein käy. Palasin töihin, opiskelin töiden ohella. Hämmästyin, mihin pystyin. Löysin kirjoittamisen, rakkaan asian kaukaa teini-iästä. Kesäkirjoituskurssin opettaja tuuppi rohkeuttani esille, yliopiston opettaja teki selväksi, että anna mennä; sinä pystyt ilman tuuppimisiakin.

 

Laulaminen ei koskaan merkinnyt minulle mitään erityistä. En osannut, enkä nauttinut. Eräänä päivänä löysin kuitenkin itseni vastaperustetun lauluryhmän harjoituksista. En löytänyt nuoteista oikeaa riviä, toisen laulaminen vieressä oli häiritsevää eivätkä hengittäminen ja laulaminen sopineet yhteen. Luovuttaminen ei kuitenkaan tullut kysymyksenkään, koska laulaminen oli todellakin jotain erityistä. Erityisesti yhdessä laulaminen. Saan kylmiä väreitä ja kyyneleet hulmahtavat silmiin, kun 17 ihmisääntä soi täydellisesti yhteen. Sen on pakko olla hyvin lähellä yhteyttä johonkin jumalalliseen.

 

Tämä lauluryhmä, joka sai minut löytämään laulamisen, sai minut myös takaisin lavalle, yli 20 vuotta näytelmäkerhon jälkeen. Esiripun taakse ja yleisön eteen. Huomaan jännittäväni juuri oikealla tavalla, herääväni henkiin esityksen alkaessa. Tanssin estoitta koreografioita, vaikka en hallitse aerobicin perusaskeleitakaan. Lavalla unohdan itseni ja olen enemmän kuin koskaan oma itseni yhtä aikaa. Lavalla haluan napata joka ikisen yleisössä pihteihini ja kertoa, kuinka mahtavaa elämä on.

 

Elämä on arjessa tarpomista, pimeitä aamuja ja huolta lähimmistä. Katson hämmästyneenä kuvia itsestäni lavalla. Niin varma itsestään, niin säteilevä. Löysin jotain huumaavaa lavalta.

 

Mistä sinä löydät oman huumasi?

 

 

 

Hyvä opetus

Sanoin, että heittäydyn vaan nyt tähän vuorotteluvapaavuoteen. Että onhan tässä nyt jotain suunnitelmia, mutta ne on tehty muutettavaksi. Fiiliksillä mennään. Juupa juu. Höpö höpö.

 

Suunnitelmissa oli suorittaa systemaattisesti kirjoittamisen aineopintoja. Nyt pitäisi olla jo proosa hyvässä vauhdissa ja tietokirjoittaminenkin muhimassa. Suunnitelmissa oli kirjoittaa muutenkin ihan vimmatusti, joka päivä jotain. Blogin nimeksi tuli Vuosi, koska todellakin piti raportoida kaikesta. Tarinan alkuja oli jos jonkinlaisia ja niitä oli tarkoitus viedä eteenpäin. Ruuanlaitossa oli aikomus astui toiseen ulottuvuuteen, kun aikaa nyt olisi. Kunto piti nostaa rivakasti takaisin joidenkin vuosien takaiseen tilanteeseen.

 

Väliin tuli kuitenkin yks juttu. Nimittäin elämä. Kone hajosi maailmalla ennen kuin ehdin kirjoittaa sanaakaan. Epäsosiaalisuus iski myös: ajatusten jakaminen muiden kanssa alkoi tuntua kamalalta. Lapseni keuhkotilanne huononi ja minusta tuli hoitaja. Se lamautti täysin kirjoittamisen. Ruuanlaitto ei alkanutkaan kiinnostaa minua uuteen ulottuvuuteen saakka: väännän samoja kasvissössöjä edelleen. Kunto on heikohko. Voisin selitellä flunssilla ja kipeällä polvella, mutta se olisi todellakin vain selittelyä. Olen alkanut miettiä, että musta ei olekaan tarinan kirjoittajaksi. Että olenkin ehkä vain hyvä kirjoittaja, joka ei koskaan julkaise mitään isompaa, vaan tekee perustyötä koulussa. On mahdollista, että mulla onkin aika lailla annettavaa opettajana.

 

Tässä postauksessa on opetus. On erityisen hienoa, että kaikki tämä tapahtui juuri mulle. Että ajatellaan nyt uudestaan, rouva Suunnitelmat Ojennuksessa. Mun ei tarvitse eikä pidä yhtään mitään. Plussaa on se, jos sen muistaisi vielä töihin palatessakin.

 

 

Vapaa?

Pakkaamisesta

Meidän perhe pakkaa taas. Ehkä joku pitää pakkaamisesta. En kuulu heihin.

 

Pakkaaminen alkaa jo kuukausia ennen matkaa, kun mieheni alkaa keräillä lähes tyhjiä hammastahna ja partavaahtopurkkeja jemmaan. ”Kun ei tuo mitään ylimääräistä takaisin, jää enemmän tilaa tuliaisille” (joita mieheni ei osta). Noin kuukausi ennen matkaa joku tekee ”mitä mukaan matkalle” –listan. Se häviää välittömästi ja löytyy noin kaksi päivää ennen matkan alkua. Jos listan on tehnyt jompikumpi perheen miehistä, siitä puuttuvat rintaliivit, naamarasvat, huulikiillot ym. elintärkeät naiselliset tarvikkeet, joten lista on tehtävä uusiksi. Pari viikkoa ennen reissua toteamme, kuten joka vuosi, että matkalaukkumme ovat erityisen epäkäytännöllisiä, vääränkokoisia ja rikki. Voivottelemme suureen ääneen asiaa tekemättä sille mitään. Alkaa lasten riitely matkalaukuista. Jokainen haluaa oman. Yritämme miehen kanssa ratkaista tilannetta ensin hyvällä, sitten pahalla.

 

Matkalaukut pyörivät ympäri taloa pari viikkoa. Niitä mäiskitään ja ei mäiskitä pois imuroinnin tieltä. Keskimmäinen kirjoittaa äidinkielen kirjoitelman itsestään ja korostaa siinä talomme raivostuttavan pientä kokoa. Tekisi mieli soittaa äidinkielen opettajalle ja selittää syynä olevan matkalaukkujen invaasion. Itse pakkaamisprosessi kestää noin tunnin. Listaa ei katso kukaan. Esikoinen ei pakkaa juuri mitään, koska ”ei ole sopivia vaatteita kuka antais rahaa ostaa”. Keskimmäinen mäiskii viime tipassa matkalaukkuun ensimmäisenä kaapista vastaan tulevat vaatteet. Kuopus ei osaa päättää. Minä otan liikaa ja mies liian vähän. En koskaan käytä jokaista mukaan ottamaani vaatekappaletta. Mies etsii parin ensimmäisen päivän jälkeen pyykinpesumahdollisuutta. Sukkia on kaikilla aina liikaa, vaikka niitä ottaisi mukaan vain yhdet.

 

Pakkaaminen lyhyemmälle tai pidemmälle matkalle lennättää minut aina eri aikaan. Aikaan, jolloin lapset olivat pieniä. Jo tunnin reissulle piti pakata mukaan parit vaihtovaatteet joka mukulalle; tutteja, rättejä, pilttejä ja viihdykkeitä unohtamatta. Aina jäi jotain, jos ei kotiin, niin reissukohteeseen. Ihmeellistä kyllä lapsista ei kukaan koskaan unohtunut mihinkään. En ihmettele yhtään vanhempia, jotka jäävät mieluiten lastensa kanssa kotiin. Kuinka paljon helpompaa!

 

Silti ei ole koskaan tullut mieleen olla lähtemättä. Maailma ei ole vain tässä. Se elää ja hengittää tuhansienkin kilometrien päässä. Siellä odottaa sata tarinaa, jotka saavat ymmärtämään paremmin tätä kaikkea.  Puhumattakaan kotiinpaluusta, joka on ehkä parasta. Koti, joka näyttää tutulta, mutta jotenkin ihan uudelta. Matkalaukut tyhjennetään takaisin kaappeihin. Eivätkä lapset vähään aikaan valita pienestä talosta hotellihuoneiden ja lentokoneiden jälkeen.     

 

 

Kerran vielä, pojat

Vannon. Tää on vika kesäkurpitsahössötys tässä blogissa.

Raasta kesäkurpitsaa ja halloumia. Silpo sekaan ruohosipulia. Notkista taikina pihvimäiseksi jauhoilla ja kananmunilla. Mausta. Paista.

Tähän voitte kuvitella taas ne samat vanha ylistyslaulut tästä vihannesten kuningattaresta.